Kuka on asiantuntija ja kuka ei?

Olen viime aikoina lukenut eri yhteyksistä kommentteja siitä, miten heppoisin perustein ihmiset ilmaisevat itseään oman alansa asiantuntijoina. Kiukustuneimmat kannanotot liittyvät erityisesti siihen, ettei koulutus takaa yksinomaan asiantuntijuutta. Olen asiasta samaa ja eri mieltä. Yhtäältä asiantuntijuus rakentuu mielestäni vahvasti koulutuksella ja tutkimuksella hankittuun tietoon. Toisaalta asiantuntijuus voi pohjautua myös vankkaan työkokemukseen ja työtehtävässä omaksuttuihin laaja-alaisiin ja joskus hyvinkin kapea-alaisiin erityistaitoihin. En itse näe asiantuntijuuden kehittymisen väyliä toisiaan haastavina, ja siksi ärsyynnyn tästä kummallisesta ”kokemus vs. koulutus” -kilpailuasetelman korostamisesta.

Itseäni häiritsee erityisesti näissä asiantuntijuutta arvostelevissa kommenteissa juuri tuo koulutuksen vähätteleminen. Osa arvostelijoista tuntuu kärsivän alemmuudenkompleksista oman koulutuksensa suhteen, osa taas pohjustaa oman näkemyksensä omaan hierarkkiseen asemaansa (usein yhdistettynä edelliseen). Tittelit ”johtaja” tai ”päällikkö” eivät ainakaan minun silmissäni merkitse automaattisesti asiantuntijuutta.

Oman tutkimusaineistoni valossa olen iloisen yllättynyt siitä, miten innokkaasti erityisesti ikääntyneet suhtautuvat koulutukseen. Monella tutkimukseeni osallistuneella ikääntyneellä työntekijällä koulutustie on jäänyt nuoruudessa harmillisen lyhyeksi, ja iän myötä ammattitutkinnon hankkiminen tai muiden lisäopintojen suorittaminen on tarjonnut vuosien varrella sellaista pääomaa, joka on auttanut heitä motivoitumaan työntekoon entistä innokkaammin tai jopa etsimään uusia mielenkiintoisia haasteita työuran loppupuoliskolle.

Aineistoni osoittaa tosin myös sen, että harmillisin tilanne aikuisiällä hankitusta lisäkoulutuksesta todentuu silloin, kun työnantaja ei osaa arvostaa sitä syystä tai toisesta. Erityisen kiusalliselta ja turhauttavalta tilanne vaikuttaa niiden lisäkoulutusta hankkineiden osalta, jotka ovat uhranneet osaamisensa kehittämiselle omaa vapaa-aikaansa useita kuukausia tai jopa vuosia. En voi kuin hämmästellä niitä työnantajia, jotka kokevat tällaisen koulutusinnokkuuden suoranaisena uhkana (itselleen vai työyhteisölle?) ja kaikin tavoin yrittävät osoittaa omaehtoisesti kouluttautuneelle työntekijälle sen, että kannattaisi vain ”pysyä lestissään” eikä ”kurkotella” sellaista, johon ei ennenkään ole ollut mahdollisuuksia. Enpä ihmettele, että tällaisessa tilanteessa ne jäljellä olevat työhalut katoavat ennen eläkeikää.

Lisäkoulutus ei aina tietenkään välttämättä lisää osaamista nykyisessä työtehtävässä. Mutta jos lisäkoulutus kehittää työntekijän osaamista eri suuntaan kuin nykytyössä vaadittu osaaminen edellyttää, en kuitenkaan ymmärrä, miksi siitä tulisi rangaista. Voihan sitä työpaikalla tarjota sellaisia uusia työtehtäviä, joissa uutta ja tuoretta koulutuksen tuomaa osaamista voisi hyödyntää, jos sellainen vain suinkin olisi mahdollista. Ei vuosien työkokemusta tietyssä työtehtävässä saa pitää esteenä uuden ja erilaisen työn tarjoamiselle. Se, jos mikä, on varsin lyhytnäköistä ja työmotivaatiota tappavaa työnantajan taholta.

Monesti työntekijöiden oppimishalukkuutta koskeva keskustelu tyrehdytetään sillä, että työntekijät kuvataan muutosvastarintaisina ja uutta työtehtävää vieroksuvina. En kiellä, etteikö tämäkin näkökulma ole oikeutettu, mutta olisi kohtuullista, että samalla tuotaisiin esiin myös työntekijöiden lisä- tai omaehtoisen koulutuksen hankkimista vieroksuvien työnantajien olemassaolo. Saattaa kuulostaa hölmöltä ja epäuskottavalta toiminnalta, mutta aineistoni perusteella tämäkin on todellisuutta aika monella työpaikalla.

Mielestäni ei ole hedelmällistä vertailla sitä, kuka saa ilmaista itseään asiantuntijana. Sillä, onko asiantuntijana viimeisintä oppia saanut vastavalmistunut (ikääntynyt tai nuori) vai työkokemuksen kautta työssään jalostunut ammattilainen, ei liene lopputuleman kannalta merkitystä. Pääasia lienee, että työtään tekee motivoitunut työntekijä, joka saa arvostusta osaamiselleen ja taidoilleen. Koulutuksesta ei joka tapauksessa ole koskaan haittaa, eikä siihen tulisi suhtautua missään tilanteessa kielteisesti, saati vihamielisesti. Tietääkseni toisen osaaminen – on se hankittu millä tavalla tahansa – ei ole keneltäkään toiselta pois.