Työpaikan eri todellisuudet

Muutosvauhti työelämässä on niin hengästyttävä, että huomaan ajoittain muistelevani suurella kaiholla niitä työvuosia, jotka uurastin pumpputehtaan kokoonpanolinjalla. Työni oli kellotettua tuotantotyötä, jossa palkkaus muodostui osaurakasta eli tuntiliksan lisänä maksettiin siitä, miten monta uppopumppua sain konkreettisesti kasatuksi. Tehtaassa kuhisi nuorempaa ja vanhempaa väkeä, osaamista jaettiin auliisti – puolin ja toisin. Koneistajina mestaroivat pääosin ammattikoulusta päässeet nuorukaiset, vaikkakin varttuneempi väki, jonka koneistusoppia päivitettiin tarvittavalla lisäkoulutuksella, tuntui suoriutuvan työstä vähemmillä ”susi”kappaleilla. Tehtaan yläkerrassa puursivat tuotekehittelyn asiantuntijat, joiden vierailut alakerran laboratoriossa, koneistuksessa, kokoonpanossa, varastossa ja pakkaamossa pitivät yllä talon yhteishenkeä mielekkäällä tavalla. Kaikille toimijoille oli itsestään selvää, että teimme yhdessä tärkeää työtä yhteisen asiakkaamme hyväksi, muutoinhan työt olisivat loppuneet. Tämän tosiasian ymmärtääksemme emme tarvinneet asiakastyytyväisyystutkimuksia tai -koulutuksia.

Muistoni yli 20 vuoden takaisista työvuosista ovat ymmärrettävästi kultaantuneet. Samainen määrä opiskeluvuosia, erilaisia työkokemuksia ja -paikkoja sekä oma ikääntyminen ovat väistämättä muuttaneet omaa persoonaani ja suhtautumistani työelämään. Huomaan tänä päivänä kaipaavani työelämään entisaikojen yhteisöllisyyttä ja aitoa välittämistä. En ole aivan varma, onko se jotain sellaista, mitä nyt peräänkuulutetaan "empatiana". Vähimmäisvaatimuksena kaipaamalleni yhteisöllisyydelle näen kuitenkin jaetun yhteisen todellisuuden, mikä - hassua kyllä - ei välttämättä toteudu, vaikka olemme työskentelevinämme yhdessä yhteisten tavoitteiden ja yhteisen hyvän eteen.

Sama ilmiö tulee esiin myös tutkimuksessani, jossa tarkastelen yli 50-vuotiaiden kokemuksia ja mietteitä työssä jatkamisesta ja eläkkeelle siirtymisestä. Tutkimusaineistossani on lukuisia esimerkkejä siitä, miten yhdessä työskentelemisestä huolimatta olemme kadottaneet kyvyn kommunikoida toistemme kanssa ymmärrettävällä tavalla. Usein tällaista erillisyyden kokemista aletaan korjata rummuttamalla organisaation strategiaa määrätietoisemmin jokaiselle organisaation tasolle. Ongelman ajatellaan tällöin juontuvan siitä, että koska emme ymmärrä miten organisaation strategia ja tavoitteet mukautuvat osaksi omaa työtehtäväämme, emme myöskään kykene ymmärtämään toistemme työpanosta kokonaisuudessa saati toisiamme työyhteisön jäseninä. Itse en näe asiaa näin yksioikoisesti.

Työpaikan todellisuuksia on yhtäaikaisesti monenlaisia. Ne koetaan eri tavoin mm. iästä, sukupuolesta tai koulutuksesta johtuen. Tässä yhteydessä nostan esiin hieman erilaisen näkökulman työpaikan eri todellisuuksiin, joista esimerkeiksi valitsen perinteisen "tuotannon" ja uutta aikaa henkivän "pöhinän" omat todellisuudet.

Nykymaailmassa ei riitä, että organisaatio keskittyy vain tuotantonsa tehostamiseen. Sen on samanaikaisesti panostettava henkilöstönsä ja asiakkaidensa tyytyväisyyteen, ja sitäkin enemmän positiiviseen julkisuuskuvaan, erityisesti sosiaalisessa mediassa. Näkyvyys on organisaatiolle nykyisessä kilpailutilanteessa niin merkityksellinen, että taloon on saatettu palkata sitä varten erityisiä pöhinän ammattilaisia, jotka eivät välttämättä ymmärrä organisaation alkuperäisestä tuotteesta juuri mitään. Sama ymmärtämättömyyden ongelma on usein myös tuotannosta vastaavalla porukalla, joka jämähtää helposti (ja usein mielelläänkin) omien askareidensa pariin pöhinä-jengin innostunutta mölinää kummeksuen. Kun näiden kummankin osapuolen ymmärrys toistensa työstä ja sen merkityksestä jää organisaation tavoitteen kannalta molemmille yhtä vieraaksi, eri todellisuuksien välinen ymmärtämättömyyden kuilu synnyttää työyhteisössä helposti epävarmuutta. Kummankin osapuolen mieleen saattaakin hiipiä epäilys siitä, arvostetaanko minun työtäni yhtä paljon kuin toisen.

Eri todellisuuksien olemassaoloon havahtuneet organisaatiot yrittävät saattaa erilaiset osaajat yhteen eri tavoin. Yhtenä suosittuna keinona nähdään yhteisten työpajojen järjestäminen. Voidaan ajatella, että kun tuotanto ja pöhinä kohtaavat, he voivat kertoa omasta työstään esim. yhteisiä tehtäviä työstäessään ja sitä kautta saada toinen osapuoli ymmärtämään omaa työtään. Vaikka yhteisten työpajojen tarkoitus olisi edellä mainitun ylevä, niihin osallistuneet harmittelevat jälkikäteen kuitenkin liian usein omaa riittämättömyyttään, turhautumistaan ja jopa kiukkuaan. Toisen käyttämistä termeistä ei välttämättä ymmärretä sanaakaan, ja pahimmassa tapauksessa toisen tilanteeseen sopimattoman kommentin tulkitaan vähättelevän omaa työtä. Kun työpaikan todellisuudet ovat etääntyneet liian kauaksi toisistaan, hedelmällisen yhteistyön sijaan työpajat saattavat pikemminkin toimia areenana eri todellisuuksien väliselle äänekkäälle kilpalaulannalle ja oman tärkeytensä todistelemiselle. Lopputuleman surullisuus piilee siinä, että nykymaailmassa kumpikaan tuskin enää pärjäisi ilman toista.

Työpaikan yhteiselle todellisuudelle olisi siis tilausta. Yhteisen strategian jatkuva rummuttaminen tai yhteisten työpajojen järjestäminen eivät mielestäni tarjoa sen löytämiseen riittäviä välineitä tai mahdollisuuksia. Yhteisen todellisuuden löytäminen ja jakaminen edellyttävät työn arjessa aitoja ja tasavertaisia kohtaamisia, mutta myös vilpitöntä ja hyväntahtoista uteliaisuutta toisiamme kohtaan paitsi kollegoina myös ihmisinä. Tämä taas edellyttää sopivaa "väljyyttä" työpäivään. Kohtaamiset kahviautomaatilla, lounaspöydässä tai hississä eivät yksin riitä, vaan joskus on opettavaista saada pysähtyä luvan kanssa työkaverin työn ääreen ja nähdä hänet työnsä touhussa. Tapamme työskennellä kertovat meistä enemmän kuin tittelimme tai cv:mme. Opettavaisinta on kun työnkuvasta riippumatta tunnistamme toisissamme samoja tai erilaisia työn tekemisen tapoja tai persoonallisuuden piirteitä kuin itsessämme. Sellaisissa kohtaamisissa kylvetään yhteisen todellisuuden siemen.