Ennaltaehkäisy säästää - vai säästääkö?

Monessa firmassa on viime vuosina haettu säästöjä työterveyshuollon kilpailutuksella ja rajaamalla sen sisältöä. Ymmärtäähän sen: kun rahat on tiukassa, niin sitten ne on tiukassa. Kiinnostavaa tässä kuviossa on kuitenkin se, miten nämä säästöt on ovelasti toteutettu samaan aikaan kun työterveyshuollon painopistealueiden kehaistaan suureen ääneen siirtyneen sairauksien ennalta ehkäisyyn. Jippii, kuulostaa hyvältä. Työntekijöistä välitetään jo ennen kuin he sairastuvat. Tämän jälkeen pykätään kasaan painonhallintaryhmiä ja unikouluja, joihin halukkaat pääsevät osallistumaan. Kuulostaa edelleen mukavalta.

Yllätys on kuitenkin suuri siinä vaiheessa, kun eteen tulee sellainen oire, jonka tutkiminen vaatisi ryhmäsessioita ja vertaiskannustusta tarkempaa syynäystä. Nyt sitten puhutaan ihan oikeista tutkimuksista. Tässä vaiheessa paljastuu se, mistä uudistuneissa "ennalta ehkäisyä painottavissa" sopimuksissa on ihan oikeasti sovittu. Tutkimuksia on rajattu rajulla kädellä pois, ja ainoaksi mahdollisuudeksi monelle jää niihin pääsemisen jonottaminen julkiselle puolelle. Kun hoidettavan sairauden diagnoosi lykkääntyy näiden uusien linjausten vuoksi niin paljon, että pitkälle edenneestä sairaudesta toipuminen lopulta venyy kauas tulevaisuuteen, aletaan sitten laskea niitä todellisia säästöjä. Kukas sitten hurraa? Ei taida hurrata toipilas, mutta ei hurraa kyllä työnantajakaan.

Itseäni näissä kummallisimmissa uudistuksisssa vaivaa eniten se, että niiden kohderyhmää kohdellaan usein täysin aliarvioiden. Kun tarpeeksi metelöidään ennalta ehkäisevästä välittämisestä, olennaisemmista asioista säästetään hissukseen ja jopa hieman salaillen. Mutta koska maksaja päättää (usein verraten lyhytnäköisesti), ei liene kaukana se päivä kun meistä itse kukin pääsee nauttimaan yksisarvisterapiasta ja enkelihoidoista työterveyshuollon ennalta ehkäisevässä huomassa. Sitä päivää odotellessa...

Millaisia uutisia työelämästä saa kertoa?

Väitöskirjatutkimuksessani tarkastelen työssä jatkamista ja eläkkeelle siirtymistä ikääntyneiden työntekijöiden näkökulmasta. Aineistonani on suomalaisten yli viisikymppisten naisten ja miesten kokemuskerrontaa. Tutkimuksen näkökulma on sopimuksellisuudessa, joka ei liity vain työelämään, vaan ulottuu laajemmin yksilön kaikille elämänalueille. Olen parhaillaan kirjoittamassa tutkimuksen yhteenvetoa ja loppupohdintoja, ja mietin sanavalintojani kieli keskellä suuta. Miksikö? No, minäpä kerron.

Tutkimukseni voi paikantaa ikä- ja elämänkulkututkimuksen sekä työelämätutkimuksen leikkauskohtaan, mikä tarkoittaa sitä, että olen kiinnittänyt erityistä huomiota siihen, mitä ja miten em. tutkimusalueilla tutkimusaiheestani on aiemmin lausuttu. Vaikka ikääntymisen tutkimukseen liittyy keskustelua mm. siitä, onko sallittua puhua vanhasta tai vanhuudesta, en kuitenkaan koe sen taholta samanlaista painetta kuin työelämätutkimuksen piirissä viime vuosina noussut keskustelu minussa on herättänyt. Keskustelussa näet soimataan sitä, että työelämässä nostetaan liian usein esiin vain kielteisiä ilmiöitä ja vaietaan työelämän hyvistä puolista. Koska työelämän kurjistumisesta kertovat uutiset keräävät huomiota julkisuudessa, siihen kuulemma sorrutaan liian helposti. Tämä taas vaikuttaa ihmisten asenteisiin työelämässä, ja noidankehä on valmis: Koska työelämän väitetään olevan kurjaa, niin sellaisena se sitten koetaan, ja sellaisena siitä myös herkästi puhutaan. No jaa, emme kai me ihmiset niin yksinkertaisia ohjattavia sentään ole…

Tutkimukseni ei kerro absoluuttista totuutta työelämän tilasta (kuten eivät muutkaan tutkimukset), mutta se tarjoaa yksittäiseen tutkimusaineistoon perustuvan näkemyksen siitä, miten monimutkaisesta ilmiöstä työurien jatkamisessa on kyse. Tutkimus havainnollistaa sitä, että suunnitelmat ja päätökset työssä jatkamisesta eivät tapahdu umpiossa, irrallaan kaikesta muusta elämästä. Pikemminkin työssä jatkamista ja eläkkeelle siirtymistä koskevat pohdinnat ja ratkaisut paikantuvat kaiken arjen keskelle. Arki on välillä ihanaa ja turvallista, mutta joskus siihen sisältyy myös pettymyksiä ja näköalattomuutta. Samat arjen kokemukset löytyvät myös ikääntyneiden työntekijöiden työelämäkerronnasta, enkä näe tehtäväkseni vaieta niistä. Kielteiset kokemukset ovat myönteisten kokemusten rinnalla yhtä olennaisia syitä työssä jatkamiselle tai eläkkeelle siirtymiselle, joten koen, että niistä on lupa lausua ääneen ilman, että tulee tuomituksi työelämän huonontumisdiskurssin edustajana. Vai mitä mieltä olette?

Se, että vaikeista, kurjista tai ikävistä asioista vaietaan, ei lopeta niiden olemassaoloa. Kurjuus ei vaikenemalla tai sanoin pyörtämällä unohdu tai poistu sitä sietämään joutuvien ihmisten arjesta. Vaikka housunpuntit tutisten vielä äsken mietin ilmaisujani, jääköön sellainen nyt taakse. Onhan minulla informanttieni suoma lupa sanoa se, mikä ansaitsee tulla sanotuksi – miellyttää se lukijoita tai ei.