Kuka on asiantuntija ja kuka ei?

Olen viime aikoina lukenut eri yhteyksistä kommentteja siitä, miten heppoisin perustein ihmiset ilmaisevat itseään oman alansa asiantuntijoina. Kiukustuneimmat kannanotot liittyvät erityisesti siihen, ettei koulutus takaa yksinomaan asiantuntijuutta. Olen asiasta samaa ja eri mieltä. Yhtäältä asiantuntijuus rakentuu mielestäni vahvasti koulutuksella ja tutkimuksella hankittuun tietoon. Toisaalta asiantuntijuus voi pohjautua myös vankkaan työkokemukseen ja työtehtävässä omaksuttuihin laaja-alaisiin ja joskus hyvinkin kapea-alaisiin erityistaitoihin. En itse näe asiantuntijuuden kehittymisen väyliä toisiaan haastavina, ja siksi ärsyynnyn tästä kummallisesta ”kokemus vs. koulutus” -kilpailuasetelman korostamisesta.

Itseäni häiritsee erityisesti näissä asiantuntijuutta arvostelevissa kommenteissa juuri tuo koulutuksen vähätteleminen. Osa arvostelijoista tuntuu kärsivän alemmuudenkompleksista oman koulutuksensa suhteen, osa taas pohjustaa oman näkemyksensä omaan hierarkkiseen asemaansa (usein yhdistettynä edelliseen). Tittelit ”johtaja” tai ”päällikkö” eivät ainakaan minun silmissäni merkitse automaattisesti asiantuntijuutta.

Oman tutkimusaineistoni valossa olen iloisen yllättynyt siitä, miten innokkaasti erityisesti ikääntyneet suhtautuvat koulutukseen. Monella tutkimukseeni osallistuneella ikääntyneellä työntekijällä koulutustie on jäänyt nuoruudessa harmillisen lyhyeksi, ja iän myötä ammattitutkinnon hankkiminen tai muiden lisäopintojen suorittaminen on tarjonnut vuosien varrella sellaista pääomaa, joka on auttanut heitä motivoitumaan työntekoon entistä innokkaammin tai jopa etsimään uusia mielenkiintoisia haasteita työuran loppupuoliskolle.

Aineistoni osoittaa tosin myös sen, että harmillisin tilanne aikuisiällä hankitusta lisäkoulutuksesta todentuu silloin, kun työnantaja ei osaa arvostaa sitä syystä tai toisesta. Erityisen kiusalliselta ja turhauttavalta tilanne vaikuttaa niiden lisäkoulutusta hankkineiden osalta, jotka ovat uhranneet osaamisensa kehittämiselle omaa vapaa-aikaansa useita kuukausia tai jopa vuosia. En voi kuin hämmästellä niitä työnantajia, jotka kokevat tällaisen koulutusinnokkuuden suoranaisena uhkana (itselleen vai työyhteisölle?) ja kaikin tavoin yrittävät osoittaa omaehtoisesti kouluttautuneelle työntekijälle sen, että kannattaisi vain ”pysyä lestissään” eikä ”kurkotella” sellaista, johon ei ennenkään ole ollut mahdollisuuksia. Enpä ihmettele, että tällaisessa tilanteessa ne jäljellä olevat työhalut katoavat ennen eläkeikää.

Lisäkoulutus ei aina tietenkään välttämättä lisää osaamista nykyisessä työtehtävässä. Mutta jos lisäkoulutus kehittää työntekijän osaamista eri suuntaan kuin nykytyössä vaadittu osaaminen edellyttää, en kuitenkaan ymmärrä, miksi siitä tulisi rangaista. Voihan sitä työpaikalla tarjota sellaisia uusia työtehtäviä, joissa uutta ja tuoretta koulutuksen tuomaa osaamista voisi hyödyntää, jos sellainen vain suinkin olisi mahdollista. Ei vuosien työkokemusta tietyssä työtehtävässä saa pitää esteenä uuden ja erilaisen työn tarjoamiselle. Se, jos mikä, on varsin lyhytnäköistä ja työmotivaatiota tappavaa työnantajan taholta.

Monesti työntekijöiden oppimishalukkuutta koskeva keskustelu tyrehdytetään sillä, että työntekijät kuvataan muutosvastarintaisina ja uutta työtehtävää vieroksuvina. En kiellä, etteikö tämäkin näkökulma ole oikeutettu, mutta olisi kohtuullista, että samalla tuotaisiin esiin myös työntekijöiden lisä- tai omaehtoisen koulutuksen hankkimista vieroksuvien työnantajien olemassaolo. Saattaa kuulostaa hölmöltä ja epäuskottavalta toiminnalta, mutta aineistoni perusteella tämäkin on todellisuutta aika monella työpaikalla.

Mielestäni ei ole hedelmällistä vertailla sitä, kuka saa ilmaista itseään asiantuntijana. Sillä, onko asiantuntijana viimeisintä oppia saanut vastavalmistunut (ikääntynyt tai nuori) vai työkokemuksen kautta työssään jalostunut ammattilainen, ei liene lopputuleman kannalta merkitystä. Pääasia lienee, että työtään tekee motivoitunut työntekijä, joka saa arvostusta osaamiselleen ja taidoilleen. Koulutuksesta ei joka tapauksessa ole koskaan haittaa, eikä siihen tulisi suhtautua missään tilanteessa kielteisesti, saati vihamielisesti. Tietääkseni toisen osaaminen – on se hankittu millä tavalla tahansa – ei ole keneltäkään toiselta pois.

Perehdytystä vai urpoilua?

Varoitan heti alkuun: nyt tulee kiukkuista kerrontaa ja aivan liian pitkälti blogitekstiksi...

Olipa kerran ammatillisessa toisen asteen oppilaitoksessa viimeistä vuottaan opiskeleva nuori. Viimeinen työharjoittelujakso oli käsillä, joten oppilas haki ja saikin itselleen harjoittelupaikan. Kuvio oli tuttu jo aiemmilta harjoittelujaksoilta, ja oppilas oli niin ikään jo kouliintunut ottamaan rohkeasti yhteyttä alansa työnantajiin. Aiemmilla työharjoittelujaksoilla työharjoittelun aikana oppilas oli kerrannut jo opittua, soveltanut sitä käytäntöön, harjaannuttanut entisiä taitojaan ja oppinut ennen kaikkea myös paljon uutta. Hienoa, näinhän sen pitää mennäkin.

Vaan eipä mennyt tällä kertaa. Tälläpä kertaa perehdyttäjäksi tai ohjaajaksi oli valikoitunut perin erikoinen oman alansa ”asiantuntija” ja super-ammattilainen. Uskallanpa väittää, että perehdyttämisestä tällä asiantuntijalla ei ole kyllä harmainta aavistustakaan, uskoakseni edelleenkään. Koska koen tekeväni suurta vääryyttä sanoille ”asiantuntija” ja ”perehdyttäjä” puhuessani tästä yksilöstä, käytän mieluummin hänestä puhuessani ilmaisua ”urpo”, koska se kuvaa mielestäni parhaiten hänen toimintaansa työharjoittelun aikana. Huomautan että en halveksi Urpo-nimeä millään muotoa, joten kirjoitankin urpo tässä yhteydessä tietoisesti pienellä etukirjaimella.

Mainitsenpa muutamia esimerkkejä, miten työharjoittelu sujui. Kun oppilas suoritti hänelle annettuja tehtäviä, urpo hoputti vieressä kelloa katsoen ja antoi päälle vielä kylmää kyytiä oppilaan taidoista. Oppilas sai kuulla olevansa osaamaton, liian hidas ja vaikka mitä. Luonnollisesti oppilas hermostui ja mikään ei enää onnistunut, ei edes yksinkertaisen tehtävän suorittaminen. Ainoa tilanteeseen tyytyväinen oli urpo. Toinen toimivaksi osoittautunut taktiikka oli poistua paikalta heti, kun saatu työtehtävä oli jo lähtökohtaisesti liian vaikea alaa vasta opiskelevan nuoren suoritettavaksi. Sopivan pitkän poissaolon jälkeen urpon oli taas mukava marssia paikalle ja alkaa sättiä oppilasta, joka ei ollut osannut edetä tehtävässä lainkaan, koska ei ollut saanut tehtävään lainkaan opastusta. Olihan tähän mennessä oppilaalle jo käynyt verraten selväksi, että asioiden väärin tekeminen oli urpon mielestä kaikin tavoin anteeksiantamatonta ja maailmanloppuun verrattavaa (huomautan, että työssä ei ollut kyse ihmishengistä tms.).

Oppilas sai kuulla heti työharjoittelun alkumetreillä mielenkiintoisia heittoja: ”Aiotko sä todella tehdä tätä työtä lopun ikääsi?” ”Etkö sä osaa ton enempää?” Ja edelliseen vielä briljanttina lisäyksenä: ”Mä olen tehnyt tätä työtä viisitoista vuotta.” No siinähän se tuli! Niinpä. Jos ammattilainen on tehnyt työtään jo niinkin kauan, luulisi hänen kieltämättä osaavan jo huomattavasti enemmän, eikä vetoavan omiin taitoihinsa suhteessa oppilaan osaamiseen. Huh-huh! Siis niin urpoa...

Mutta tarina jatkuu. Kun yksikön esimies tuli kyselemään ensimmäisen viikon lopussa oppilaan kuulumisia, oppilas kertoi rehellisesti, ettei näemmä kyennyt täyttämään hänelle asetettuja odotuksia. Tässä vaiheessa esimies vielä rohkaisi oppilasta ja kehotti kiirehtimisen sijaan olemaan huolellinen työssään. Esimies kuitenkin korosti, että perehdyttäjäksi oli valittu tämä ”kovan luokan ammattilainen” taitojensa ja tehokkuutensa vuoksi. Valinnassa ei näemmä painanut sosiaaliset taidot tai edes hyvien käytöstapojen osaaminen, vaikka siihenkin kykeneviä ammattilaisia työpaikalla kuitenkin oli.

Kun seuraava työharjoitteluviikko koitti, oppilaan lähipiirille ja ystäville alkoi olla varsin selvää, mitä oppilas ajatteli perehdyttäjästään. Vaikka oppilas oli pidätellyt omia reaktioitaan työpaikalla, hän suorastaan kihisi työpaikan ulkopuolella. Alun hämmennys oli muuttunut pahaksi pettymykseksi, ja nöyryyttämiset kehittyneet valtavaksi kiukuksi ja suoranaiseksi raivoksi. Sen sijaan, että oppilas olisi toteuttanut ne villeimmät fantasiansa perehdyttäjänsä käsittelystä (huomautan, että koko- ja lihasero oli tässä tapauksessa oppilaalle edullinen), lähipiiri ja ystävät kehottivat oppilasta sanomaan perehdyttäjälleen suoraan, jos koki tämän käyttäytyvän epäasiallisesti häntä kohtaan. Näin kai sitä pitäisi toimia: avoimesti ja suoraan. Ja niinhän se urpokin varmaan omasta mielestään toimi.

Mutta kuten arvata saattaa, meno jatkui entisellään. Seuraavaksi urpo alkoi päivitellä ympäröivälle muulle työporukalle, ettei antaisi oppilaan tehdä tiettyjä työtehtäviä, koska ei luottanut oppilaan taitoihin lainkaan. Lopulta oppilas kysyi perehdyttäjältään suoraan: ”Auotko sä mulle päätäs?” Seurasi lyhyt hiljaisuus. Sen jälkeen urpo vastasi ”ei” ja liukeni paikalta.

Oppilaan suora kysymys osoittautui kohtalokkaaksi työharjoittelun kannalta. Urpon käytyä esimiehensä tykönä, esimies pyysi oppilaan puheilleen ja ehdotti harjoittelusopimuksen purkamista saman tein. Oppilas ei pannut lopputulosta pahakseen. Koko työharjoittelu oli ollut yhtä kärsimystä. Esimies torui oppilasta siitä, ettei hän ollut kunnioittanut perehdyttäjäänsä, mutta samaan syssyyn oppilas totesi tämän kohdelleen häntä todella epäkunnioittavasti. Hassuinta oli, että nimenomaan urpon esimies oli haastatellut oppilaan ja tehnyt harjoittelusopimuksen hänen kanssaan, joten oppilaan käytös ei alkujaankaan kaiketi ollut sellaista, jossa olisi ollut mitään epäkunnioittavaan käytökseen viittaavaa. Ainakaan esimiehen mielestä.

Mitä haluan tällä tarinalla nyt sitten ilmaista? Olen äärettömän huolissani kaikista niistä urpoista, joita työharjoitteluun osallistuvat nuoret joutuvat kohtaamaan työpaikoilla. On kurjaa, että ensikosketus työelämään voi jäädä nuoren mieleen tällaisena kauhunäytelmänä, jossa nuoren, alaa vasta opiskelevan itsetunto halutaan polkea maanrakoon esimerkiksi vetoamalla omaan, vuosien mittaiseen työkokemukseen. Eihän siinä ole mitään järkeäkään! Kai sitä jo vuosien kokemuksen jälkeen jotain luulisi osaavankin... Ei nuoria tarvitse kohdella silkkihansikkain, mutta ainakin hyvien tapojen mukaisesti. Ei kai se liene paljoa pyydetty työpaikoillakaan.

Lisäksi haluan muistuttaa, että urpon kaltaisten ammattilaisten sosiaalisilla taidoilla ei taida enää pärjätä tämän päivän työelämässä. Tiedon jakamisestakin on jalostunut oma taitolajinsa, jota soisi esimiesten arvostavan työyhteisössä. Työkavereiden (saati harjoittelijoiden) panettelijat ja kyynärpäätaktiikkaan luottavat työntekijät pilaavat sen sijaan koko työpaikan hengen. Ja tässä tapauksessa tämä ainutlaatuinen työn sankari pilasi myös työnantajansa maineen. Itse en ainakaan aio suositella tämän yrityksen palveluita kenellekään. Päinvastoin.