Hei sulle, muttei sulle...

Ensimmäinen hämmästelyni ja tällä kertaa ilmeinen purnaamisen aiheeni on työpaikoilla vallitseva tervehtimisen kulttuuri, meinaan ala-arvoinen sellainen. En tiedä kuinka monelle on tuttua, että työpaikalla vastaantuleva kollega jättää tervehtimättä. Ilmeisesti aika monelle, koska tätä on ystävien kesken moneen otteeseen ihmetelty. Emme ole vielä keksineet, millainen vanne mahtaa kiristää sellaisen kollegan päätä, joka valitsee työyhteisöstä ne ihmiset, joita morjestaa, ja ne ihmiset, jotka hän jättää morjestamatta.

Jos samassa työpisteessä työskentelevät ihmiset kohtaavat toisensa työpäivän aikana käytävillä, hississä, portaissa, ulko-ovella, ruokalassa, palavereissa tai ihan missä tahansa, on mielestäni aika luontevaa tervehtiä vastaan tulevaa kollegaa jollain tavalla. Briljantein suoritus on toki ääneen tervehtiminen, vaikka nyökkäys katsekontaktin kera on toki sekin riittävä ele ilmaisemaan toisen tunnistamista (tunnustamista) kollegakseen.

Mutta sitten päästään itse asiaan. Haluan ihmetellä kanssanne sitä ihmistyyppiä, joka tulee vastaan valitettavan monella työpaikalla tehden kaikkensa, ettei vastaantulevaa tarvitsisi tervehtiä. Noloimmat heistä ottavat katsekontaktin, mutta eivät osoita eleelläkään halua tervehtiä toista. Toiset, oikeastaan yhtä nolot tapaukset välttävät katsekontaktia viimeiseen asti kiinnostumalla yllättävän nopeasti ympärillä olevista seinistä ja niiden... niin mistä? Pääasia lienee se, että voi jälkikäteen vedota aina siihen, ettei huomannut vastaantulevaa kollegaa (koska ympärillä olevat tyhjät seinät olivat niin kiinnostavia). Hohhoijaa!

Vastaantulevalle kollegalle tällaisen nuivan henkilön kohtaaminen on hämmentävää. Jos erehtyy tervehtimään kollegaa ilman, että saa häneltä mitään vastatervehdystä, tuntee olonsa usein aika hämmentyneeksi. Yhden kerran voi vielä antaa anteeksi, mutta kun kuvio toistuu saman kollegan kohdalla, alkaa väistämättä jo epäillä hänen motiivejaan – tai mielenterveyttään.

Oma tulkintani tällaiselle käytökselle ovat seuraava:

Työyhteisöstä löytyy yksinkertaisesti uskomattoman mäntti kollega, joka asettaa itsensä jollain kummallisella kriteerillä muiden kollegoidensa yläpuolelle. Tietoisella mitätöimisen eleellä hän yrittää epätoivoisesti osoittaa olevansa muita parempi. Yritys on mielestäni tuhoon tuomittu, koska tällainen sosiaalisesti lahjaton ihminen saa vain muun työyhteisön epäilemään, onko hänen minäkuvastaan tai mielenterveydestään syytä olla huolissaan.

Koska mitään ei toki saisi tuomita heti suoralta kädeltä, tein tässä asiassa oman kokeiluni. Aikaa tästä kokeilusta on jo vierähtänyt useampi vuosi. Tuolloin tervehtimättä jättävät kollegat olivat nousseet ystäväpiirissäni polttavaksi puheenaiheeksi, ja itsekin asiasta siipeeni saaneena, päätin testata, miten mahtava olo tällaisesta mäntistä toiminnasta minulle jäisi. Olin päättänyt, että en tervehtisi ensimmäisenä ketään. Jos joku morjestaisi minua, voisin vastata korkeintaan nyökkäyksellä tai ynähdyksellä. Itse en ”alentuisi” tekemään aloitetta. Kokeilu lähti hyvin käyntiin. Porraskäytävässä muita kohdatessani oli usein aika hiljaista. Omasta mielestäni osa vastaan tulleista kollegoistani oli jopa hieman hämillään, koska he olivat tottuneet siihen, että tervehtisin ensimmäiseksi ja jättäisin heille sen helpomman roolin nyökkäyksineen tai ynähdyksineen. Enpä tervehtinyt. Kieltämättä tunne oli aluksi aika erikoinen. Mennään sitten urpoina toistemme ohi, mutta ollaan ainakin samanarvoisia (yhtä alhaisia?), ajattelin.

Jossain vaiheessa kokeilua huomasin lipsuvani periaatteistani. Tervehdys alkoi karata suustani ihan vahingossa. Lopulta toruin lipsumiseni vuoksi itseäni jo liiaksi asti, joten päätin lopettaa kokeilun. Pakko oli alkaa taas tervehtiä. Kun keskustelin kokeilusta jälkikäteen ystävieni kanssa, moni heistä korosti, että he toimivat aina hyvien tapojen mukaisesti ja tervehtivät, vaikka toinen ei tervehtisi. He kokivat itsensä näissä ”paremmuus”-mittelöissä voittajiksi, eivätkä suinkaan jääneet märehtimään asiaa, vaikka toisen käytös olisi aina yhtä moukkamaista. Totta puhuen, vikahan löytyy siitä toisesta osapuolesta. Jälkikäteen tunsin itseni aika hölmöksi.

Olenkin tullut siihen johtopäätökseen, että muita tietoisesti ignoroivat ihmiset, osoittavat loppujen lopuksi enemmän ajatuksia niille tietoisen ignoroinnin kohteilleen kuin niille, joita he huomioivat hyvien tapojen mukaisesti. Eli sen kun jatkatte sitä tervehtimättä jättämistä – tiedänpähän olevani ajatuksissanne...