Väitöskirjatutkimuksessani tarkastelen työssä
jatkamista ja eläkkeelle siirtymistä ikääntyneiden työntekijöiden näkökulmasta.
Aineistonani on suomalaisten yli viisikymppisten naisten ja miesten
kokemuskerrontaa. Tutkimuksen näkökulma on sopimuksellisuudessa, joka ei liity
vain työelämään, vaan ulottuu laajemmin yksilön kaikille elämänalueille.
Olen
parhaillaan kirjoittamassa tutkimuksen yhteenvetoa ja loppupohdintoja, ja
mietin sanavalintojani kieli keskellä suuta. Miksikö? No, minäpä kerron.
Tutkimukseni voi paikantaa ikä- ja elämänkulkututkimuksen
sekä työelämätutkimuksen leikkauskohtaan, mikä tarkoittaa sitä, että olen
kiinnittänyt erityistä huomiota siihen, mitä ja miten em. tutkimusalueilla
tutkimusaiheestani on aiemmin lausuttu. Vaikka ikääntymisen tutkimukseen
liittyy keskustelua mm. siitä, onko sallittua puhua vanhasta tai vanhuudesta,
en kuitenkaan koe sen taholta samanlaista painetta kuin työelämätutkimuksen
piirissä viime vuosina noussut keskustelu minussa on herättänyt. Keskustelussa
näet soimataan sitä, että työelämässä nostetaan liian usein esiin vain
kielteisiä ilmiöitä ja vaietaan työelämän hyvistä puolista. Koska työelämän
kurjistumisesta kertovat uutiset keräävät huomiota julkisuudessa, siihen kuulemma
sorrutaan liian helposti. Tämä taas vaikuttaa ihmisten asenteisiin työelämässä,
ja noidankehä on valmis: Koska työelämän väitetään olevan kurjaa, niin sellaisena
se sitten koetaan, ja sellaisena siitä myös herkästi puhutaan. No jaa, emme kai
me ihmiset niin yksinkertaisia ohjattavia sentään ole…
Tutkimukseni ei kerro absoluuttista totuutta työelämän
tilasta (kuten eivät muutkaan tutkimukset), mutta se tarjoaa yksittäiseen
tutkimusaineistoon perustuvan näkemyksen siitä, miten monimutkaisesta ilmiöstä
työurien jatkamisessa on kyse. Tutkimus havainnollistaa sitä, että suunnitelmat
ja päätökset työssä jatkamisesta eivät tapahdu umpiossa, irrallaan kaikesta
muusta elämästä. Pikemminkin työssä jatkamista ja eläkkeelle siirtymistä
koskevat pohdinnat ja ratkaisut paikantuvat kaiken arjen keskelle. Arki on
välillä ihanaa ja turvallista, mutta joskus siihen sisältyy myös pettymyksiä ja
näköalattomuutta. Samat arjen kokemukset löytyvät myös ikääntyneiden
työntekijöiden työelämäkerronnasta, enkä näe tehtäväkseni vaieta niistä. Kielteiset
kokemukset ovat myönteisten kokemusten rinnalla yhtä olennaisia syitä työssä
jatkamiselle tai eläkkeelle siirtymiselle, joten koen, että niistä on lupa lausua
ääneen ilman, että tulee tuomituksi työelämän huonontumisdiskurssin edustajana.
Vai mitä mieltä olette?
Se, että vaikeista, kurjista tai ikävistä asioista
vaietaan, ei lopeta niiden olemassaoloa. Kurjuus ei vaikenemalla tai sanoin pyörtämällä
unohdu tai poistu sitä sietämään joutuvien ihmisten arjesta. Vaikka
housunpuntit tutisten vielä äsken mietin ilmaisujani, jääköön sellainen nyt
taakse. Onhan minulla informanttieni suoma lupa sanoa se, mikä ansaitsee tulla
sanotuksi – miellyttää se lukijoita tai ei.
Uteliaimmille tiedoksi, että väitöskirja on loppusuoralla...
VastaaPoistaHyvä Katri! Työelämän kehittäminen vaatii väistämättä myös vaikeiden asioiden esille nostamista, vaikka viestintuojan rooli ei useinkaan ole kiitollinen..
VastaaPoistaToivottavasti kulttuuri kuitenkin kehittyy avoimemmaksi tällaisten tutkimusten myötä.
NYkyään vaadittu pinnallinen positiivisuus ei ole mielestäni ole syvällistä positiivisuutta, joka rakentaisi mitään. Kielteisiä asioita ei saa vaieta kuoliaaksi. VAin tuomalla niitä esin, voidaan saada aikaan jotain parempaa.
VastaaPoistaLöysin blogisi, kun etsin tiedotetta väitöksestäsi. Onnea väitöksen johdosta. Hieno, kiinnostava ja tärkeä aihe!